Meillä ei ainakaan pelätä onnenpensasta. Esikoinen toi Kivinotkosta tullessaan pääsiäisenä onnenpensaan oksan, joka puhkesi kukkaan kaupunkikodissamme. Vuosi sitten ryömi mörkö onnenpensaan takaa ja muutti toistaiseksi koko elämämme. Saimme se jahdatuksi nurkkaan kesän lopulla, mutta sitkeänä se ryömi uudelleen esille. Nyt ovat uudet jahdit menossa ja tulos on hyvä.

Koska Salon tuloksista on minulta kysytty, niin kerrotaan hyvät uutiset kaikille. Orava on suuresta koostaan taas kutistunut kolmisen senttiä joka suunnasta, eli lääkäreiden mukaan tulos on suotuisa. Kyllä me sen vielä kokonaan nujerramme.

Kesästä jouluun oli toipumisen aika ja onneksi sain voimia koottua tuona aikana, sillä ei voi kiistää, että hoidot vievät voimia.

Arjen vauhdissa pitää kiinni Poika. Ostin hänelle ilkeän näköisen hain, joka sai onnellisen hymyn pojan kasvoille.

Hymyä ei sen sijaan saanut äitinsä Merikarviasta, Suomen Milanosta ostama uusi iltapuku, työasu konsertteihin. Puku oli tietysti vaadittavan musta ja todella kaunis. Poika katseli sitä ja sanoi sitten: ”Ota se pois, se on vihaisen värinen.”

Oletteko tulleet tätä ajatelleeksi, te mustaa vaatetusta rakastavat?

Huomasin, että parvekkeen narsisseissani pörräsi jo kesän ensimmäinen kimalainen. Niin pitkällä jo ollaan. Lopuksi terveiset kaikenvärisille tassuille, niin mustille, valkoisille sukille,

kuin muunkin värisille.

Niin siinä kävi, että tämä hoitokerta osui pääsiäiseksi ja siellä sitä vietettiin ilman mitään perinteitä. Siellä maatessani on minulla pari kertaa ollut ikäiseni Ahvenanmaalta oleva huonekaveri, joka ei todellakaan suomea osaa. Korvat punoittaen olen kuunnellut noita nuoria kehumiani hoitajia, jotka kuitenkaan eivät osaa sanaakaan ruotsia. Laulusta päätellen kasvupaikkakunta on ollut Lounais-Suomen ulkopuolella. Miten kauheaa olisikaan sairastaa vieraskielisessä sairaalassa?

Avuksi kutsuttiin usein iäkkäämpi hoitaja silloisella kouluruotsillaan. Kerran eräs potilas piti punnita ja tältäkin ”perinteisen ruumiinrakenteen” omaavalta hoitajalta katosivat sanat. Vaaka, väga, våga? Potilas vähän auttoi. Silloin hoitajalla leimahti: Jaa, men jag glömde därför, när jag inte vågar väga mig. Meille kaikille kelpasi isot naurut.

Lopuksi taidetta Hiltonin silloisesta huoneestani.

Vuosi sitten äänestin suomen kielen kauneimmaksi sanaksi sanan Loma. Nyt on sana aivan uusi: Kainuun maakuntasukat. Uskon, että Pirjon sukat pelastivat minut viime jaksojen välillä varmalta Hilton käynniltä. Alkoi viluttaa, vaikka sisällä oli lämmin ja ulkona en ollut edes käynyt. Pitkävartiset sukat yöksi jalkaan ja aamulla oli pieni kuumeilu poissa. Sen jälkeen en ole luopunut niistä päivin, en illoin, vaikka Rilla parka luulee niitä painikavereiksi.

Mikä olisikaan Varsinais-Suomen sukkien teema? Olisiko se laineiden kastelemat villasukat saappaassa, vaiko perunanistutuksessa hiostuneet villasukat?

Tai kuvitelkaa sienimetsässä saapasta lämmittävien sukkien teemaa? Kuulostaa hyvältä.

Kivinotkossa vietettiin perinteistä pääsiäistä. Esikoinen kävi perheineen haravoimassa koko mökin ympäristön käyttöpihan. Ihanaa tietää, että sielläkin alkaa kevät olla ajallaan töineen, maisemoineen. Lunta näkyi vain metsän pohjassa ja vastarannalla.

Krookukset kukkivat villeinä kukkapenkissä. Niistä sain ihailtavakseni kännykkäkuvan, johon Muorin piti heti vastata: laita niihin hiukan verkkoa päälle suojaksi rusakoilta.

Ja sunnuntaina Kivinotkossa juhlittiin grillatulla lampaanfileellä ja Kultakutrin somistamalla Pashalla. (Liljojen takana ei istu Rilla suurine korvineen vaan tuikkupupu.)

Katit viettivät pääsiäisen Äijän hyvässä huolenpidossa.

Sunnuntai-iltana pääsin jo kotiin ja juhlia jatkettiin maanantaina mehevällä karitsan paistilla ja mämmillä. Kaikki maistuivat myös lapsille. Ja minäkin sain viettää pääsiäistunnelmaa.

Pääsiäiskukkina pöydällä olivat keltaiset kukat, jotka eivät Rillaa houkutellet. Iloista kevään tuloa.

Hieraisin kerran silmiäni ja kävelin kysymään hoitajilta. Sainko todella kutsun tt-kuvaan Saloon? Kyllä vain. Hiltonini ei anna varausaikoja kovinkaan tiheästi, koska päivystys vie niin suuren ajan. Ajan saa nopeammin Saloon. Niinpä sitten ajelimme kauniissa kevätsäässä kohti Salon Aluesairaalaa.

Tuttua oli koko kuvio ja hoitopojat Salossakin mukavia. Tuo tt-vempain ei jätä oravalle pienintäkään piilopaikkaa ja sen koko ja sijainti tulee viipaleen tarkkuudella tallenteelle. Pääsiäisenä sitten kuulen, miten paljon orava on pienentynyt.

Poika pistäytyi tässä kerran kylässä ja ihailimme Pojan paksua vaaleaa tukkaa, johon poika lausumaan ”Mummulla on pelkkä pää.” Niin se on, ei sen kummempaa Pojan mielestä.

Salon sairaala sijaitsee ylhäällä mäellä Salo-Uskelan kirkon vieressä. Mahtaa olla upeat näkymät sairaalan ikkunoista?

Mäeltä oli komea näkymä Piilaaksoon, jota hieman puut kyllä peittivät.

Matkalla oli ihana haistella kevään tuloa tien varrella, koska minulla oli pitkä sisälläolo takana. Lumet olivat jo pelloilta sulaneet. Vain varjoiset rinteet olivat edelleen lumiset.

Kotona kissat eivät tienneet meidän edes olleen poissa. Rilla ei kaloista välitä, mutta akvaarion valaisin on mukavan lämmin maata.

Aamupuuro oli jäänyt pakosta syömättä. Kata odottaa aina kärsivällisesti kunnes olen saanut puurolautasen tyhjäksi. ”Katso nyt, enhän minä edes pääse tästä mihinkään ryöstöretkelle, koska jalkani ovat niin hyvin lukitut.” Juu, sen Kata hännällään osaa. Katan vakioasento.

Odotus palkitaan.

Kevät siis tekee tuloaan tällä korkeudella ja pikkunarsissit ovat jo istutettu parvekkeelle. Sisälle ei narsisseja uskalla tuoda, sillä Rilla kuitenkin näykkisi noita myrkyllisiä kukkia. Nautitaan sitten Rilla-varmoista maljakkokukista.

Silloin kun kotiasuun alkaa tulla reikiä, on aika miettiä kynsien leikkuuta. Juu, mutta kun ei ehdi juuri nyt, on sitä ja tätä tekemistä. Kissojen kynsien kärjet tulevat niin nopeasti neulaakin terävimmiksi, että reikiä riittää reiteen asti. Silloin ei enää mietitä tekosyitä. Kynsileikkuri esille (kissan kynsisakset ovat tietysti Kivinotkossa), silmälasit nenälle ja riittävän hyvä valaistus kohteeseen.

Kun karvakuonot ovat tottuneet moiseen toimenpiteeseen, ei edes houkuttimia tarvita. Kumpi ensiksi? ”Ota Kata, se on vanhempi. Vanhukset ensin.”

Huomaa tuolin hapsureuna a la kisadesign).

Kata suhtautuu toimenpiteeseen tyynen rauhallisesti. Melkein nukahtaa syliin.

”Kohta on minun vuoroni. En pelkää yhtään. Ei se satu. Katsellaan vaikka tipu-TV:tä odotellessa, kun ei ole edes mitään mukavaa luettavaa odotushuoneessa.”

Nyt ovat Katan kynnet leikattu ja se voi ihastukseksemme esitellä kauniita tassujaan. Sitä mustaa töhnää ei kynnen juuresta saa puhdistaa, vaikka olen kokeillut erilaisia kuiva- ja märkäpuhdistus menetelmiä. Mutta koska mitään tulehdusta ei ole koskaan näkynyt niin antaa sitten olla. Kata itse huolehtii kynsistään ottamalla niistä hampailla lujasti kiinni ja sitten pitkä voimakas veto ja irti, jolloin luulen, että koko kynsi irtoaa. Tuntuu Kata kumminkin tietävän mitä tekee.

Huh, mikä urakka, nyt täytyy taas lepäillä.

Rillan kynsiä leikatessa täytyy aina laskea, montako kynttä on takatassuissa, sillä ensi katsomalla niitä on viisi.

Lasketaanpa vielä kerran.

Ei, kyllä niitä on vain neljä, mutta Rilla, tuo ruskea si-rex, jossa ei tietenkään ole yhtään valkoista, on kasvattanut yhden kynnen viereen valkean karvatupsun. Niinpä hämäännyn siitä joka kerta.

Kevät keikkuen tulevi ja kevättunnelmaa voi jouduttaa joka viikonloppu uusilla kukilla, kunhan eivät ole tulppaaneja

Henna ja ocipojat ilahduttivat tunnustuksella. Kiitos ja naukaisu!

Siihen oli liitetty reunahuomautus kävijämäärästä, mutta kuka voi noista tarkkaa lukua pitää? Vuodatuksen tilastot ovat kyllä mielenkiintoista selailtavaa ja aika ajoin käynkin niitä tirkistelemässä.

Palataan viime vuoteen ja vanhaan valokuva-albumiin, nyt kun blogivuosikin on täyttymässä. Linkkejä riittää blogin alkukaudellekin. Montako eri kävijää? Hups, tuhansia, väitetään. Mistä ihmeestä niitä riittää? Blogini oli tarkoitettu pikkuiselle piirille, mutta hakusanat tuntuvat tuovan lukijoita kaikkialta maailmasta. Eri maita on jo 42, joista yhdeksäntoista yhden kävijän sattumia ja yhdeksän pari osumaa per maa. Sukulaisia minulla ei ole kuin Unkarissa, mutta ketkä ovat esim. nuo/tuo Alankomaalainen?

Sen ymmärsin aika varhain, että blogin kirjoittamisessa on oltava varovainen. Onneksi ikäviä tai asiattomia kommentteja ei ole toistaiseksi ilmennyt.

Yksi suuren lukijamäärän selitys avautui, kun keväällä ilmeni ruuhkaa Nallen konfirmaatiosivulle.

Esikoinen oli oivaltanut, että eipähän tarvitse kaikille ystäville kertoa, miten juhlat olivat sujuneet. Äitihän on kirjoittanut päivän tapahtumat blogiinsa, siispä sinne vain linkki facebookista.

Ansaitusti heti toiselle sijalle selailijamäärässä kipusi kuopuksen kertomus Columbian kummilapsesta. Se kerää edelleen selaajia (voi olla jo paalupaikallakin), joista toivon löytyvän uusia innostuneita kummitätejä/setiä.

Hyvää hedelmää haluaisin myös juttuni löytöeläimistä kantavan.

Yllätys oli ryntäys tutustumaan Tenumme tarinaan nyt keväällä. Esikoisen linkki Tenun muistelupäivänä oli tuonut sivulle uusia selaajia ja Tenun, tuon Ison Kissamme onnellinen tarina ansaitsee tulla yhä uudelleen luetuksi. Tenu oli hieno kissa.

Viime vuoden hakusanoja oli yli viisisataa ja arvattavasti niiden joukossa oli ainakin minulle kummallisia kytköksiä sivuilleni. ”Rokokoo ajan seinäkello”? En omista sellaista, eivätkä muutkaan mööpelini ole rokokoota. Mistä lie johdatus blogiini? Ja kertokaa, miten venäjänkielisin tekstein kirjoitettu hakusana johtaa minun kirjoitelmiini? En osaa venäjää, enkä sen kirjaimia. Mitä lie etsittiin?

Uskon kuitenkin, että jotain uutta tai ainakin henkilökohtaisesti koettua ovat löytäneet ne, jotka ovat hakusanallaan päätyneet matkakohteisiini, kuten Gadiziin tai tuhkapilven alla Fañabesta Rovaniemelle.

Pentujen syntymä ja alkuelämän kivikkoinen tie letkuruokintoineen, sekä Katan hammashoito ovat saavuttaneet useita selaajia ja toivon, että hyödyllistäkin informaatiota kissoista on saatu.

Keväällä päätin, ettei blogistani tule sairaskertomusta. Niitä blogistania sisältää ihan riittämiin, enkä halua itse lukea niistä yhtäkään. Mutta kun tiedän, että Hotelli Hilton reissujani seurataan myös tätä kautta, pieni informaatio kunnostani suotakoon. Enemmän ajastani voin kuitenkin hyvin ja elämä on ihanaa  

Nyt odotellaan talven selän taittumista ja maataan lämpöpatterin päällä. Kannattaa kuitenkin nukkuessakin pitää siitä kunnolla kynsin kiinni, koska muutaman kerran uni on ollut niin syvää, että on vain kuulunut kolahdus, kun Kata on kopsahtanut alas nukkumapaikastaan. Mutta tuo kaksinkertainen patteri on kumminkin mieluisampi, kuin roikkuva patterin riippusänky.

Kaikki blogiystäväni tuntuvat jo saaneen kyseisen haasteen, joten sivultani saa sen siepata kuka tahansa, joka sen omakseen tuntee.

Ystävyyttä on niin moninaista. Toisten kanssa kuljemme pitkän matkan elämässämme, toisista elämä erottaa jo lyhyen matkan jälkeen. Toisten kanssa jaamme elämämme suuret ilot ja harmaat raidat. Toisten kanssa taas kepeä jutustelu saa mielen piristymään ja on kiva jatkaa matkaa. Blogin kommentti ilahduttaa mieltä kauan aikaa. Mutta yhtä kaikki. Kaikki ystävät ovat arvokkaita, eikä ystävyyttä voi niputtaa arvojärjestykseen.

Sitten ovat nuo karvaiset ystävämme.

”Minä en ole koskenut kukkasiisi. Näethän, että makaan täällä parhaan ystäväni kanssa kaulakkain ihan rauhassa.”

Kuka sitten on jäytänyt ystävänpäivän tulppaanit ihailukelvottomiksi? Ei ainakaan Kata, Äijä tai emäntä.

Uusi kukkasten haku. Ruusut eivät vielä ole kelvanneet ruohosuille. Ovat varmaan liian kovia.

Ystävyyteen kuuluu myös palvelualttius. ”Tuo vesi ei kelpaa. Se on ollut ainakin puoli tuntia kipossa.

Tuolta saa tuoretta vettä, kun vain emäntä ymmärtäisi.

No niin tämä kelpaa.”

Hyvää ystävänpäivää teille kaikille!

Saimme nauttia viikkoja kestäneestä hupisarjasta. Vaalitentit. Mitään muita sarjoja en seuraakaan, mutta tämä sarja oli siitä mukava, että jos jonain päivänä sitä ei katsonut, ei taatusti pudonnut juonesta ulos.

Merkittävimmät juoniaiheet olivat syrjäytymisen ehkäiseminen ja suvaitsevaisuus. Tärkeitä aiheita ja niitä pyöriteltiin. Jokainen ehdokas oli liikuttavan yksimielinen aiheista ja kukin kahmi ne omakseen kuin pelimarkat vuorollaan. Mutta eipä osunut korviin yhtään konkreettista keinoa näihin. Kaikki jäi siis edelleen leijumaan ilmaan.

Koitti sitten vaalipäivä ja pikkuisessa lumisateessa käveltiin äänestämään. Jonoja ei ollut.

Iltaan valmistauduttiin huolella. Päätimme yhdistää talven merkkitapahtumat, vaalivalvojaiset, blinijuhlat ja Runebergin päivän. Tortut leivottiin jo päivällä ja ne onnistuivat vuoden 1956 reseptillä suussa sulaviksi.

Myös linnien ohjetta tarkastelin samaisesta keittokirjastani, mutta kumma kyllä, resepti oli melkein samanlainen kuin tattarijauhopussin kyljessä. Jauhoiksi käskettiin kyllä laittaa linnijauhoja. Mistähän niitä muinoin saatiin ja oliko se sekoitus muutakin kuin tattaria? Jäi arvoitukseksi, kun edellistä sukupolvea ei enää ole.

Mädit jouduttiin hakemaan kaupasta, kun madetta ei ole saatu. Eikä saadakaan muualta kuin torilta, kun verkkoja ei ole jään alla.

Pannu oli uusi, kun vanha on Kivinotkossa. Siihen taikina tarttui niin lujasti, että ensimmäiset tekeleet olivat tattaripuuroa. Ei hätää, taikinaa riitti.

Ja lopulta tuli herkkublinejä

Heti alkumetreillä vaalien lopputulos alkoi olla selvä. Ei enää mitään pikkuyllättävää, kuten ensimmäisen kierroksen kohdalla sentään saatiin. Jäi vain jännitettäväksi oma prosenttiveikkaus. Kukaan meistä ei osunut ihan lähelle. Olinkohan kehnoin arvaaja?

Saimme syödä herkut rauhassa ja maa sai uuden presidentin.

Mitä ihmettä nuo ihmiset jaksavat tuota ruutua tuijottaa? Tylsää ohjelmaa. Ei tietoakaan luontodokumentista.

---------------------

Presidenttipostaus hiukan viivästyi, kun tuli yllättävä vierailu taas Hiltoniin. Väärät arvot korkealla ja väärät matalalla.

Siveltimenkarvojen myynti tuntuu nyt alkavan. Tarjolla on tummia suorana ja hiukan kippuroina. Lisäksi on harmaita hiukan jäykempiä. Mutta parasta oli, että lääkäritädin hyväksymä laivamatka lasten kanssa sujui hyvin ja kaikki viihdyimme. En kaivannut päivällä enempää huilailua kuin vanhimmat diskossa viihtyneet lapsenlapsetkaan. Sanoin tytöille, että kamalinta mitä voi sattua on, että Mummulta sinkoilee tukka päästä kesken ruokailun. Mutta onneksi ei. Mummu oli rexmäisen kaunis koko matkan  

Kylmyys valui näille leveysasteillekin. Kivinotkossa lämpötila kai käy ihan parissakymmenessä pakkasasteessa. Ei tietenkään sinänsä harvinaista. Onneksi kävimme lisäämässä linnuille ruokia juuri ennen pakkasten alkaessa todella paukkua. Pohjat olivat jo näkyvissä, hyvin olivat ruoat maittaneet. Hiukan oli savikellossa palloja jäljellä.

Lunta oli maassa vaaksan verran, mutta jää tuskin kantaa vielä vähään aikaan kalastajaa. Ihmetyttää vaan, miten pikkulintujen jalat tarkenevat paleltumatta pakkasessa. Pitäisikö niillekin pistää pystyyn jonkinlainen villasukkakeräys  Pipot hömöillä on omasta takaa. Olen kiinnittänyt huomiota, että mitä kauniimpi ilma, sitä varmemmin tullaan rantaan ruokailemaan. Mutta kun tuiskuaa, pysytellään metsässä. Varma ruokapaikka ei kelpaa. Epäloogista, mutta ehkä vain ihmisistä. Millä metsässä vatsa täytetään?

Myrsky oli kaatanut alamökin ja verkkovajan välistä kuivettuneen ison kuusen konkeloon jo Tapanina. Ihmettelimme, miten lopun hoidamme, koska alamökki oli juuri siinä suunnassa. Mutta Hannu oli osannut. Puu oli kaatunut vain latvastaan mökin päälle ja pari metriä lahoa latvaa oli jäänyt mökkiä vahingoittamatta katolle. Puolen metrin päässä oleva pääty ikkuna säilyi eheänä. Uskomatonta! Siihen emme olisi itse pystyneet. Näin meistä huolehditaan. Kuka uskaltaa kaataa puun, vaikkakin lahon, kohti mökkiä, ja luottaa, että latva katkeaa kevyesti?

Alamökissä talvehtivat pakastin ja pelargoniat.

Leikkimökki ei valkoisessa vaipassaan houkutellut edes kurkistamaan sisälle.

Ja aidaus näytti luotaantyöntävältä.

Jäniksen jälkiä oli aika lailla ja kauriit olivat kävelleet pihamaata pitkin ja poikin. Viimetalvisen kaltaisia tuhoja ei vielä näkynyt. Ruusukvitten pensaskin on toistaiseksi säilynyt jäniksiltä. Joskus se kalutaan paljon alle metriseksi, mikä sen kasvua ei kuitenkaan jatkossa haittaa. Kukat ja hedelmät eivät uusiin latvoihin kasva, vaan vanhojen oksien varteen. Mutta satoa on viime vuosina riittänyt.

Voiko talvipäivä parempi olla? Sää oli vielä leppeä, toista on tällä hetkellä. Miten voivat tänään tinttien varpaat?

Kotimatkalla muistettiin vanhempia ja isovanhempia, jotka tämän ihanuuden on meille sukupolvien myötä vaalittavaksi lahjoittanut.

Kisulimme nukkuivat sillä aikaa kotona. "Mitä, sisällä mökissä + 15 astetta? Eikä edes sauna lämmin? Ihanaa, että ymmärrätte jättää meidät päiväkäyntien ajaksi kaupunkiin patterien päälle."

Yllätys ei ollut, että sain varata taas huoneen Hiltonista. Mutta tein hyvät kaupat. Tohtoritädit ottivat tikarin pois kyljestäni ja tilalle sain hyttysen piston olkavarteeni ja jälleen oli olo kuin maratoniin voisi ruveta harjoittelemaan. On se ihmeellistä. Orava on taas reilun kokoinen kyljessäni, mutta pienempi kuitenkin kuin viimeksi. Kyllä me se sieltä uudestaan ajetaan pois. Lähtölaukaus ammuttiin jo ja jatkoa seuraa.

Ihailin Hiltonissa huoneeni seinällä olevaa leppeää taidetta ja henkilökunta oli yhtä ihanaa kuin ennen. Aikaa oli vaihtaa kuulumisia ja palvelu erinomaista: Voinko auttaa jotenkin? Mitä haluat, kelpaako tämä tai tuo?

Pari päivää lepäilin hyvässä hoidossa ja illalla pääsin käyttämään joululahjaksi saamani teatterilipunkin. Upeaa!

Entä karvakuonot? Taitaa olla paremmat sapuskat kun olen poissa, sillä mitään ryntäystä ovella ei näkynyt kun kotiuduin.

Hassua, en ole pitänyt itseäni kovinkaan ulkonäkökeskeisenä, mutta ensimmäisiä ajatuksia oli, että nyt innolla kasvattamani lyhyt tukka lähtee kohta pois. Eikä mikään tavallinen kuontalo, vaan pehmeän laineikas rex-karva.  Olen varmaan liikaa nukkunut rex kasassa?  Jos joku väittää, että tukattomuus pukee naista, niin haluan sen kirjallisena. Perhehän siihen tottui nopeasti, mutta kun ei itse peiliin katso pitkin päivää, pelästyin pitkään: Kuka tuo on? No, pesukarhu on valmis auttamaan ja kotona käytän lämpimikseni Pirjon kutomaa myssyä  

Vauhtia pidän yllä niin kauan kuin jaksan. Heti maanantaina ystävättären kanssa risteilylle. Helmikuussa laivalle lastenlasten kanssa ja varattuna on myös risteily Helsingistä maaliskuussa. Mieli on korkealla. Kerään voimia toistuvista lauseista: hoitovaste oli viimeksi erinomainen. Petin pohjalle en jää makoilemaan, ellei ole pakko.  Periksi en anna!

Isosisko on tarjonnut vuosikymmeniä tapaninpäivän kalkkunan koko suvulle. Minä perin sen kymmenisen vuotta sitten. Viime vuonna esikoinen omi sen ja koska kaikilla oli masut täynnä jouluhyvää, oli aiheellista siirtää se loppiaiseen. Silloin taas jaksoi syödä. Tänä vuonna kutsuttuja oli täysi tusina ja kaikki haltijattaret vastasivat kutsuun.

Ovella meitä oli vastaanottamassa koko perhe.

Ikkunaa somisti vielä jouluiset piparit.

Kalkkuna tuoksui jo uunissa ja kaikilla oli vesi kielellä. Hei älkää kaikkea ottako, en ole vielä saanut siitä kuvaa!

Kyllä maistui. Kaikki meni ja pöytä hiljeni täysinäisine vatsoineen. Mutta perinteisesti kalkkuna-ateriaamme kuuluu puolukkariisi. Vieläkö sille on tilaa?

Aina makea maistuu. Sitten Kultakutri kutsui ihailemaan seimiä. Hän halusi myös sinisen poninsa seimin ääreen. Mikäs siinä. Kaikille on tilaa.

Piparkakkukirkkokin oli vielä eheä (ei ole enää).

Esikoisen kuusessa on joka joulu jokin uusi koriste lasten ihmeteltäväksi. Tänä vuonna oksalla keikkui can-can-tyttö.

Se keinui vietteliäästi kohti viimevuotista simpanssia.

Ilta sujui ihanasti lasten musisoidessa. Kunpa joulu ei koskaan loppuisi! Härkäviikot ovat edessä. Joko ruvetaan odottelemaan kunnon talvea. Onneksi maa oli valkoinen ja se kyllä piristää enemmän kuin musta maa.

Myyrät ovat turvassa lumen alla. Mitähän sieltä keväällä paljastuu? Onko ensi kesänä omenapuuta?

Ei nyt surra sitä, vaan mennään tekemään enkelin kuvia vasta sataneeseen lumeen.