Isosisko on tarjonnut vuosikymmeniä tapaninpäivän kalkkunan koko suvulle. Minä perin sen kymmenisen vuotta sitten. Viime vuonna esikoinen omi sen ja koska kaikilla oli masut täynnä jouluhyvää, oli aiheellista siirtää se loppiaiseen. Silloin taas jaksoi syödä. Tänä vuonna kutsuttuja oli täysi tusina ja kaikki haltijattaret vastasivat kutsuun.

 

Ovella meitä oli vastaanottamassa koko perhe.

 

 

Ikkunaa somisti vielä jouluiset piparit.

 

 

Kalkkuna tuoksui jo uunissa ja kaikilla oli vesi kielellä. Hei älkää kaikkea ottako, en ole vielä saanut siitä kuvaa!

 

 

Kyllä maistui. Kaikki meni ja pöytä hiljeni täysinäisine vatsoineen. Mutta perinteisesti kalkkuna-ateriaamme kuuluu puolukkariisi. Vieläkö sille on tilaa?

 

 

Aina makea maistuu. Sitten Kultakutri kutsui ihailemaan seimiä. Hän halusi myös sinisen poninsa seimin ääreen. Mikäs siinä. Kaikille on tilaa.

 

 

Piparkakkukirkkokin oli vielä eheä (ei ole enää).

 

 

Esikoisen kuusessa on joka joulu jokin uusi koriste lasten ihmeteltäväksi. Tänä vuonna oksalla keikkui can-can-tyttö.

 

 

Se keinui vietteliäästi kohti viimevuotista simpanssia.

 

 

Ilta sujui ihanasti lasten musisoidessa. Kunpa joulu ei koskaan loppuisi! Härkäviikot ovat edessä. Joko ruvetaan odottelemaan kunnon talvea. Onneksi maa oli valkoinen ja se kyllä piristää enemmän kuin musta maa.

Myyrät ovat turvassa lumen alla. Mitähän sieltä keväällä paljastuu? Onko ensi kesänä omenapuuta?

 

 

Ei nyt surra sitä, vaan mennään tekemään enkelin kuvia vasta sataneeseen lumeen.