Joulu jatkui, kun kaikki lapset ja lapsenlapset iloisella hälyllä saapuivat mummolaan (ja Äijälään).  Joulupäivän yömusiikki on kuulunut perheemme perinteisiin jo neljäkymmentä vuotta. Nuorimmaisilla on vielä ollut kirkossa tutti suussa ja unirätti kainalossa. Joulumusiikin soidessa on hyvä ottaa nokoset. Tuomiokirkko täyttyy ääriään myöten hämärässä paikkaansa etsivien ihmisten joukkiolla. Sinne on kiiruhdettava ajoissa, ellei halua hiljentyä suurten pylväiden takana. Sävelmät ovat tuttuja rauhallisia joululauluja solisteineen ja kirkko on pimeä lukuun ottamatta urkuparvea

 

 

ja alttaria.

 

 

Varsinkin silloin, kun aatto on ollut yhtä hälinää ja touhua lasten ollessa pieniä, oli ihana istua hiljaa aloillaan tuon tunnin ajan nauttien rauhasta musiikin soidessa.

 

Tilaisuuden päätyttyä on mukava kiertää kirkkoa lasten kanssa. Ensin on katsastettava kirkon luonnollista kokoa oleva jouluseimi. Sitten sivukappelit arkkuineen vuosisatain takaa.

 

 

Ehkä jännittävin kohta on kuitenkin nuo pienten tassujen jäljet, jotka kauan sitten elänyt kisuli on jättänyt tuoreeseen saveen suurimman sivukappelin lattialle.

 

 

Tuli arki ja jäimme juhlimaan vuoden vaihtumista Äijän kanssa kahden.

 

Rakettien räiskyessä ikkunan takana mietin mitä toiveita ja lupauksia esitän ensi vuodelle.

 

 

Ensiksi tulee mieleen tietysti toive mörön pysymisestä poissa ja jos toisin käy, haluan pysyä toiveikkaana tulevaisuuden suhteen kaikesta huolimatta. Tässä yhteydessä toivon kaikkea hyvää niille yli sadalle tutulle ja tuntemattomalle, jotka rukouksin ovat kantaneet minua kuluneen vuoden aikana.

 

Toivon terveyttä myös kaikille läheisilleni. Kulunut fraasi vai? Niinpä on, mutta nyt tiedän, että elämä voi muuttua hetkessä. Ymmärrän myös, että elämä jatkuu tavalla tai toisella kaikesta huolimatta.

 

Kun

Kata pääsi simpukkalautasten esipesuvaiheeseen, minä siirryin lupauksiin. Mitähän uskaltaisi luvata? Ainakin minun pitäisi edes yrittää olla vähän kärsivällisempi. Ei ihan helppo lupaus tällaiselle ärtsylle ihmiselle. En vielä tähän ikään mennessä ole oppinut, ettei kaiken suunnittelemani tarvitse tapahtua minun tavallani tässä ja nyt?

 

Lisäksi olisi otettava itseään niskasta kiinni ja ruvettava kävelemään ahkerammin. Kuntoni ei ole enää hyväksyttävä tekosyy. Sitä paitsi sain lämpimän urheilukerraston vävypojalta, joten syyksi ei kelpaa enää paleleminenkaan.

 

Vieläkö muuta? Noita fysioterapeutin antamia jumppaohjeita voisi käydä useammin läpi. Ette usko, kuinka vaikeaa on seisoa ryhdikkäästi jaloillaan, puhumattakaan yhdellä jalalla seisomisesta.

 

Ehkä nämä kolme riittävät, kun on noita huonoja kokemuksia lupauksien pitämisestä.

 

Näin vierähti vuosi 2011. Se toi yllätyksiä mukanaan, mutta myös kaikenlaista hyvää, onnen hetkiä ja rakkautta. On aika ottaa uusi vuosi vastaan avoimin mielin.

 

 

 

 

Siunausta kaikille blogiystävilleni vuodelle 2012 !