Siihen Saareen on pakko päästä uudelleen ja uudelleen. Tiedämme tismalleen minkä kallion reunalta hauki tarttuu uistimeen, jos on yleensäkin tarttuakseen. Kun savukampelan himo iskee, lastataan verkot veteen ja lasketaan ne Saaren ulkoriutan reunaan. Ja kampelaa tulee, tai sitten ei.

Missään ei kuohuviini kupli lasissa niin somasti kuin Saaren sileällä rantakalliolla auringon laskiessa punaisena pallona horisontin taa (kuten blogiotsikossa).

Missään ei kahvi ole maistuvampaa kuin termarista kaadettu aamukahvi verkkoja puhdistettaessa Saaren aamuviileällä kalliolla.

Saaressa on suojaisa poukama rantautumiseen (paitsi silloin, kun tuulee lujaa suoraan poukamaan).

Saaren keskellä on kuivaa kalliota, puita ja ryteikköä (jonka läpi kävellessä hämähäkkien seitit tarttuvat kasvoihin).

Toisaalta, sieltä löytyy myös kosteikko,

jossa kasvaa isot mättäät kalloja. Lapsenlapsetkin tietävät sen ja nuorimmainen ehdottaa, että mennään taas katsomaan niitä luita.

Joskus Saarta kierrellessä täytyy tehdä isokin kaarre, koska lamoavien katajien läpi ei käärmeiden pelossa uskalla mennä.

Toisaalla taas on helppokulkuista maastoa.

Saaren kallio voi olla paljaan jalan alla sileääkin sileämpi,

tai rosoistakin rosoisempi.

Saaressa on joskus asunut hiisiä. Yhden kirnu on ollut pyöreä

ja toisen nelikulmainen.

On siellä ollut kolmaskin hiisi, joka ei saanut kirnuaan koskaan valmiiksi.

Pelottiko ne pois saaresta jättiläinen, joka halkoi kuution kokoisia kiviä kuin sokeripaloja?

Jonkin viestin ne meille jälkipolville jättivät. Ken osaa tulkita merkit? Kelpaisiko: Suojelkaa Itämerta?

Kivien kauneus on niin lumoavaa

että rantaviivaa pitkin on aina käveltävä silmät auki

ja lisättävä Kivinotkon runsasta kivitarjontaa sileillä saarelaisilla.