Luulimme jo, ettei lihaa tänä vuonna saadakaan. Kaatolupia oli vähennetty, koska hirviäkin oli aikaisempaa vähemmän. Mutta marraskuussa soi puhelin: neljännes olisi kuitenkin tulossa. Hyvä edes niin.

 

Hei, herää Kata, täällä tuoksuu jokin aivan ihana asia!

 

 

Mikä? Minä en haista kyllä mitään. Minua nukuttaa.

 

 

Tule jo Kata, Mamma leikkaa lihaa ja reunapaloja myös meille.

 

 

Ihan hyvää, mutta vähän se on sitkeää hampaattomalle suulle.

 

Hei tämä on minun juttuni. Valmiiksi purtua lihaa ja annos riittää minulle vähäksi aikaa.

 

 

Kata on ikävuosistaan huolimatta edelleen ahmatti, mutta 35 kiloa lihaa on sentään liikaa meille ja kissoille, varsinkin kun pakastimessa on vielä viimevuoden paisteja syömättömyydestäni johtuen. Joten kissoille järjestettiin hoitaja, lihat pakattiin autoon ja auton nokka suunnattiin kohti pääkaupunkia.

 

 

Esikoisen portailla istui vain kivikissa. Tenusta ja Mayasta on enää kuvat seinällä muistona niiden asumisesta täällä.

 

 

Nallella oli taksvärkkipäivä ja hän sai tehtäväkseen lihojen leikkaamisen ja pakkaamisen. Hienosti ne palapaistikuutiot syntyivät pienen epäröinnin jälkeen.

”No, aukeaako lihamestarin ura sinulle isona?” kysyin, kun Nalle yritti epätoivoisesti pestä käsistään hirvenlihan hajua rupeaman jälkeen. Ei houkutellut, ilmeestä päätellen.

Pientä oli tuo lihamäärä suuressa pakastimessa mustikoiden ja muiden marjojen joukossa. Mutta kyllä sillä arki- ja sunnuntairuuan suurperheelle joulun yli valmistaa.

 

 

Olin ihmetellyt, miksi esikoinen haravoi multaa nurmikolle näin syksyllä, mutta aamulla asia selvisi. Keittiön ikkunasta katselin, miten multakeko oli ilmestynyt yöllä keskelle vihreää nurmikkoa. Vesimyyrä vai kontiainen? Huh, miten on käynyt lähellä olevan nuoren omenapuun?

 

 

Pari päivää vierähti äkkiä. Ratti käännettiin jälleen kohti kotia. Tämä oli muuten pisin matkani sitten kevättalven. Hyvin se sujui ja jaksoin hyvin. Elämä voittaa.