Nuorena sanoin aina, että kun minusta tulee hieno rouva, hankin siamilaisen. Niin hienoa rouvaa minusta ei ole vieläkään tullut, että olisin siamilaisen omistaja, mutta monta muuta kissaa on elämääni kuulunut.

 

Kun esikoinen kahdeksanvuotiaana alkoi perätä omaa kissaa, ja työtoverillani oli juuri luovutusikäisiä maatiaiskissan pentuja, ajattelin, että simsku saa odottaa ja otamme sen, joka nyt on saatavissa. Huristelimme autolla maaseudulle ja siellä pihalla painiskeli kolme mustavalkoista kollipoikaa. Valitsimme niistä mielestämme kauneimman ja paketoimme itsemme autoon kissa tytön sylissä. Isäntäväki koputti auton ikkunaan sanoakseen vielä jotain. Ikkuna veivattiin auki ja se siitä kissasta. Viivana se oli veljineen talon alla eikä suostunut millään maanitteluna tulemaan esille. ”On meillä vielä neljäskin pentu, joka viettää paljon aikaa sängyllämme, toisin kuin muut. Onkohan se siellä nytkin?” mietti työtoverini. Oli se, ja niin kohtalo valitsi meille Tassun.

 

 

Tassu oli oikea maatiaiskissa luonteeltaan. Hiekkalaatikkoa ei mökillä tarvittu. Kaupasta ei ruokaa sille tarvinnut juurikaan kantaa, sillä Tassulla oli ihan ikioma supermarketti pakettipellolla. Sieltä tuotiin jokapäiväiset myyrät ulkoterassin kynnysmatolle nautittavaksi. Lukuisia kertoja astuimme aamulla silmät sirrillä ulos mökistä todetaksemme vain, että taas oli ruokaa ollut riittävästi ja tähteet paljaiden varpaittemme välissä.

 

 

Onneksi onkijoitakin riitti, sillä Tassun intohimo oli pienet ahvenet. 

 

 

Kerran, kun Ahti ei ollut anteliaalla tuulella, vaikka kuinka yritettiin ja Tassu odotteli herkkua laiturilla, se lopulta hävisi pariksi minuutiksi. Sitten se tuli takaisin myyrää roikottaen. Ei tunnu tulevan tänään kalaruokaa, täytyy siis itse noutaa sapuskansa. Mistä ihmeestä se sen niin sukkelaan sieppasi?

 

 

Kyllähän se sisäkissaksi kerrostaloonkin sopeutui, mutta kun päästiin mökille, villi vapaus veti puoleensa. Kaupungissa se nukkui tyytyväisenä tyttären kainalossa, (asettautui kainaloon aina siten, että tyttö piti sen etutassua kädessään) mutta lämpiminä kesäöinä mökillä oli turha kutsua sitä sisälle. Loman loputtua nau’uttiin kerrostalon oven takana. Haluan ulos! Yritimme ulkoiluttaa sitä valjaissa, mutta houdinina se liukui heti ulos sen ajan valjaista. Tassua ei muutenkaan pidätellyt mikään. Se oli kissoistamme ainoa, joka oppi nopeasti oven kahvan merkityksen. Pieni hyppy kahvaan ja riippuminen siinä koko kissan painolla ja niin aukeni pääsy mihin vain. Tuosta ajasta meitä muistuttaa vieläkin vessan lukko esikoisen huoneen ovessa.

 

 

Kaikki yhdeksän elämää Tassu varmaan käytti ja pahinta oli, kun se kerran kyläilemässä mahtui kerrostalon viidennen kerroksen tuuletusikkunasta livahtamaan ikkunalaudalle ja sieltä se putosi alas nurmikolle. Ihme oli, ettei käynyt huonommin. Se katosi ja sitä ehdittiin jo kuuluttaa paikallisradiossakin, mutta muutamien tuntien kuluttua se palasi nenänpää pikkuisen kolhiintuneena. Ei mitään pahempaa! Nenänpää kipeytyi myös kolarissa, kun se lennähti rajusti kuljetuslaatikon eturistikkoa vasten. Auto romuna, mutta kissa kunnossa. Isoäidin mökillä se oli joutunut vastakkain naapurin ison koiran kanssa. Koira oli päässyt näykkäisemään sitä etukäpälästä, mutta puolensa oli pitänyt Tassukin, sen paljasti kynsiin tarttuneet mustat karvat. Käpälää podettiin sängyssä pari päivää. Käärmekin sitä pääsi puremaan. Kaikkia sen seikkailuja emme edes tiedä.

 

 

Rexit tulevat nopeasti kutsuttaessa, mutta Tassu oli itsenäinen ja tuli kun sitä huvitti. Sunnuntaisin sitä piti alkaa etsiä jo puoliltapäivin, jotta päästäisiin ajoissa kaupunkiin.  Huudeltiin koko perheen voimin äänet lopulta käheänä ja siellä se makasi rauhassa talon alla. Joskus oli pakko jättää se piilopaikkansa, koska koulupäivä oli edessä. Seuraavana iltana piti ajaa mökille taas huutelemaan ja siellä se odotteli mökin portailla. Missä ihmeessä te olette olleet koko päivän?

 

Kun perheeseemme tuli lisää kissoja, Tassu oli jo toisella kymmenellä oleva vanhapoika.

 

 

Ystävyyssuhteita ei koskaan syntynyt, vaan liikuttiin vain tuolla sihinän

 

 

 

tai sietämisen paremmalla puolella.

 

Nuorempana Tassu oli ilmeisesti leikkikaveria vailla, sillä siitä oli jännittävää vaania perheen nuorinta taaperoista nurkan takaa ja hyökätä tytön jalkoihin. Lapsesta se ei ollut lainkaan hauskaa vaan suorastaan pelottavaa. Isommille se ei sitä tehnyt.

 

 

Viisitoistavuotiaana Tassu sairastui vakavaan tautiin, eikä vaihtoehtoja ollut. Nyt Tassu lepää omassa mökkimaisemassaan ja joka kesä kuusama kukkiessaan muistuttaa meitä ensimmäisestä rakkaasta kissastamme, joka antoi paljon iloa elämäämme.

.