Jouluksi äiti taikoi pöytään tyhjästä ”kystä kyllä” ja isän sekä meidän lasten tehtävä oli ostaa joulukuusi. Isäni oli tarkka joulukuusen ulkonäöstä.  Kuusi ostettiin kaupungin kuusikauppiaalta ja sen piti olla kapea ja täydellinen. No, eihän se aina vielä myyjällä täydellinen ollut, mutta poralla ja irto-oksilla isä teki siitä täysin symmetrisen. Kauniin.

 

 

Ylimääräisen jännityksen joululle antoi aina odotus, mikä oksa syttyy palamaan tuon ajan aitojen kynttilöiden liekeistä. Eikä odotettu turhaan.  Joka joulu jäi kuusi sen hetken vartioimatta, että kynttilä paloi liian alas, sytytti pidikkeelle valuneen talin ja sammuttaa saimme aina, rutiinilla.

 

Perinnöksi sain tuon täydellisen kuusen kaipuun ja omaan kotiini kuusta haettiin joka vuosi pari vuorokautta saariston kallioisista maisemista. Leveä, tuuhea ja tasaisen kartiomainen.

 

 

Tehtävä on lähes mahdoton karussa kallioisessa käkkärämäntyjen saaristomaisemassa.

 

Täydellinen löytyi kumminkin aina. Kun kuopus sitten sai ensimmäisen oman asuntonsa, ainoa sopiva kuusen paikka oli sohvan ja seinän välissä, kapea pieni kolo. Hän etsi metsästä sen kuusiparan, joka ei koskaan ollut haaveillut urasta joulukuusena. Ja koristeineen se oli, pakko myöntää, upea. Vuosien mittaan aloin lämmetä kuusiparoille.

 

Tänä vuonna kuusen hakuun oli aikaa vain lyhyt iltapäivä. Kuopukselle löytyi heti kuusiparka ja keskimmäinen sai kauniin kuusensa, mutta sitä täydellistä symmetristä ei näkynyt ja ilta alkoi jo hämärtää.

 

Katselin mietteissäni pientä kuusta mökin ”polttolaitoksen” vieressä kalliolla. Sen unelmat joulukuusena loistamisesta olimme särkeneet aikoja sitten kärventämällä sen kylkeä aina risuja polttaessamme. Latva oli tuhoutunut ja kaksi kilpailuhenkistä oksaa oli taistellut tästä vapautuneesta asemasta. Keskellä oli rungonpätkä täysin ilman oksia. Myös viime kesän kuivuus oli koetellut sen voimia. Olinko velkaa jotain tälle puuraukalle? Olin. Totesin, että mitkään EU-direktiivit eivät vielä ole määränneet, että joulukuusessa saa olla vain yksi latva.

 

 

Siis saha käteen ja kuusi toisten joukkoon peräkärryihin.

 

 

Kotona kuusi pantiin jalkaan. Hmm, kuusi se kumminkin on, väriltään vihreä ja tuoksuu ihanalta, lisäksi persoonallinen. Sillä on luonnetta! Sitkeä kuusiparkamme. Odotas, kunhan saat latvaasi (siihen voittaneeseen) tähden ja koristeet oksillesi.

 

 

Oksat olivat tuolla sisukkaalla kuusiparalla tosi tukevat. Korkealle, kissoilta turvaan ripustin arvokkaimman koristeeni, jo lapsuuteni kuusessa keinuneen vihreän lasikävyn.

 

 

Ensimmäisen yhteisen kuusemme kirkkaasti helisevän joulukellon ripustin itseoikeutetuksi latvahaaraan, josta neulaset olivat kesän kuivuudessa rapisseet.

 

 

Seuraavaksi laitoin tuon omien lasteni mielikuvitusta villinneen lasisen sienitalon. Ja niin sai kuusi koristeensa, yhtä runsaana ja huolella ripustettuina kuin nuo aikaisemmat metsänväen galluppien ennakkosuosikit.

 

 

Ja jos joku jouluvieraistamme sanoo, että kuusi on vino ja siinä on oksaton kolo, hymyilen kuuselle ja kuiskaan: mutta minulle sinä olet tänä vuonna se TÄYDELLINEN joulun tunnelman tuoja.

 

 

 

Toivotan kaikille blogini lukijoille

Rauhaisaa Joulun aikaa!