Pelkäsimme rankkasateista aattoa. Ilmoitin jo etukäteen, etten tule vanhalle suurtorille joulurauhan julistusta kuuntelemaan jos sataa, sillä autoa ei saa lähikortteliin. Mutta päivä oli leppoisa, eikä pisaraakaan satanut taivaalta. Kävin lääkärin vastaanotolla aatonaattona ja sain kuulla, että pääsen kuvantamiseen jo tammikuussa, mikä oli mukava joululahja. Onhan tuo sairaus pienenä mörkönä koko ajan taustalla.
Sen tiedon siivittämänä jaksoin hyvin kävellä tuon kymmenen korttelia, mihin asti auton jätimme. Tosin jouduimme jäämään takariviin. Kaupunkilaisia oli liikkeellä sankoin joukoin ja joulurauha tuli julistettua.
Mutta joka vuosi ihmettelen, miksi eivät suomalaiset laula Maamme-laulua raikuvin äänin. Eihän siellä kukaan laulutaitoa arvostele. Ameriikoissa varmaan sakotettaisiin kansallislaulun laulamattomuudesta.
Kansallispyhättömme seisoi arvokkaana taustalla.
Suurtorilta ajoimme kuopuksen luo kalalounaalle. Kissat osallistuivat valmisteluihin.
Ja niiden suosiollisella avustuksella saimme pöydän koreaksi.
Kuopuksen kuusi ei ollut mikään kuusiparka, vaan tuuhea kotimetsän latvakuusi.
Joululaulut soivat, joulujuoma kuumeni kattilassa ja tunnelma oli jouluntuoksuinen. Aattohartauteen menimme kuopuksen kotikirkkoon, joka oli lähes täynnä.
Takanamme istui kuopuksen ystävättären perhe. Ystävättären pieni puolitoistavuotias tytär oli rauhallinen koko hartauden ajan, mutta toiveikkaana ehdotti kirkkaalla lapsen äänellä joka säkeistön jälkeen: Loppu. No, loppuihan se aikanaan. Kirkon seimikuvaelmaa kävimme ihailemassa yhdessä. Oli kamelitkin talutettu Suomen talveen. Mitähän tuumasivat lumesta? Eivätkö jalat palelleet?
Hautausmaa, jonne kirkosta menimme, on satumaisen tunnelmallinen tuhansine valoineen. Siellä, vanhempieni haudalla, oli hetki aikaa muistella lapsuuden lämpimiä jouluja. Yhtenä jouluna sain lahjaksi isosiskon vanhat luistimet. Ne oli maalattu hohtavan valkoisiksi. Miten onnellinen olinkaan!
Tuntui, että lounaasta ei olisi kulunut tarpeeksi aikaa, mutta kinkku ja laatikot on aattoiltana kannettava pöytään. Jouluherkkuja on syötävä edes pikkuisen.
Aattomme oli aikuisten aatto, sillä lapsiperheet viettivät juhlaa tahollaan mummien kanssa. Joulupäivänä pelmahtivat kaikki mummolaan herkuttelemaan livekalalla. Se loppuu aina miltei kesken. Niin suurta herkkua se on aikuisten ja lasten mielestä. Lisäksi odottivat uudet lahjat kuusen alla. Paperit kahisivat ja narut piti pelastaa Rillan suusta. Se kun on narufriikki.
Kun ei kerran saa syödä pakettinaruja, on kai pakko mennä hälyn alta Katan viereen lämmittelemään.
Kommentit