Melkein astuin niiden päälle Kivinotkoon palatessamme. Tein yhdeksän ja puolen pisteen lennokkaan syrjähypyn huomatessani, että voitattejahan ne olivat. Onneksi Euroopan Unioni on antanut meille luvan nimittää niitä edelleen voitateiksi, vaikka niissä ei voita ole yhtään. Mitähän ne muuten nykyään olisivat? Keltikkotatti? Sienikärpästen ensiherkku? Nylkytatti? Ruskeapipotatti? Pihanurmikkotatti? Kaikki osuvia nimiä, mutta onneksi se saa olla edelleen voitatti.

 

 

    

Tätä hetkeä on odotettu kauan Kivinotkossa, Että saa kuivuuden keskellä ensimmäiset tuoreet sienet. Syvällä hartaudella nyljin ja puhdistin tatit kirurgin käsineillä (aika työlästä ja käsiä mustuttavaa). Kun tatit kypsentää sipulin kera voissa ja lorauttaa oikeaa kermaa joukkoon, ei paistetun ahvenen seuralainen voi siitä enää parantua.

 

Illat olivat Kivinotkossa uskomattoman tyyniä, mutta näin kummallisen väreilyn veden pinnalla. Hei, mikä tuo voi olla?

 

 

  

Kalastajan poika tiesi heti, sen täytyy olla silakkaparvi. Jee, ei muuta kuin silakkaverkko laiturilta ulos salmelle. Kyllä Luoja ravinnon saannista huolehtii. Aamulla sitä tuli: silakkaa! Alle sata verkossa, mutta kumminkin. Ensiksi tehtiin paistettua silakka Salmpirtin (eli anopin) tapaan.

  

 

  

Sen juju on siinä, että silakat viillellään poikittain ennen paistamista (sitten muovipussi täyteen ruisjauhoja ja silakoita ravistellaan siinä), jotta niihin imeytyy mahdollisimman paljon voita. Superhyvää ja lopputulos kivan näköistä.

 

 

 

 

Loput silakat siltä päivältä laitettiin suolaan. Muuten, silakoiden suolaamisesta ei löydy mitään ohjeita netin reseptisivuillakaan. Taitaa olla kuolevaa kansanperinnettä. Mutta niksi on siinä, että silakat laitetaan ensin vuorokaudeksi esisuolaan (noin 5 %), jolloin viimeisetkin veret erottuvat. Seuraavana päivänä silakat huuhdellaan runsaassa vedessä ja ladotaan hopeiseen riviin astiaan ja kerrosten väliin ripautellaan karkeaa merisuolaa ja ripsaus sokeria. Viimeisen suolakerroksen kanssa ei kannata nuukailla. Sitten kansi tiiviisti kiinni. Kaloista ja suolasta tulevan nesteen pitää vähitellen peittää kaikki silakat. Säilyy vaikka vuoden. Ensimmäinen silakan suolaukseni (1960-luvulla) päätyi siihen, että kaadoin kauhuissani suoraan lasipurkkiin suolaamani äklön värisen silakkasötkön metsän pohjalle.

 

 

Katsotaan mitä lapsenlapset sanovat, kun Mummu tarjoaa ensi kerralla mökillä perunoiden päällä kypsytettyä suolasilakkaa  makeaksi muhineen sipulisen valkokastikkeen kera. Nyt se on harvinaista silakkamarkkinaherkkua, mutta nuoruudessani asuntolainan lyhennysviikon jokapäiväinen nälänpeljättämis ruoka. Ja ihan totta, omat lapset pitävät siitä vieläkin.

 

 

Seuraavana päivänä uudet silakat ja uusi ruoka: anjovissilakat. Tuo syö-miten-haluat-herkku. Voi nautiskella kylmänä tai kuumana, perunan kera tai voileivän päällä. Kannattaa kokeilla, voi onnistua muikuistakin. Älkää luulkokkaan, että vasta merestä nostetun silakan fileointi sujuu siten, kuin keittokirjoissa sanotaan. Siihen tarvitaan terävä juuresveitsi. Silakka fileoidaan kuten iso kala. Ruoto ei lähde repäisemällä, tai sitten lähtee myös liha.

 

Kun silakan tulo jatkui, pistettiin seuraavat purkkiin etiketillä Leilan valkosipulisilakat. (Tässä vaiheessa koko keittiö, kaappien ovia myöten kimalteli hopeisina suomuina nousevan auringon valossa.)

 

 

Jos se säilyisi kauemmin, sitä olisi jääkaapissani aina, mutta nyt se on ainakin juhannusbrunssin MUST.

 

 

Seuraavana päivänä Äijä pinosi silakoita savustuspönttöön. Kultakaloja!

 

 

Purkkiin saatiin myös suutarinlohta, oikeaoppisesti yön yli suolaantuneista silakoista. Ja kaikkea näitä herkkuja lahjaksi myös lapsille.

 

 

Kata on viimeinen oikea kalakissamme. Se vahtii aina Kalakioskilla, kun kaloja perataan. Paras herkku on tietysti ahvenfileet, mutta silakkakin maistuu, jopa perkausjätteistä ilman sisälmyksiä, kilpaillaan kettujen kanssa.

 

 

Mamma. lisää silakkaa.

 

 

Rilla taas ei silakasta niinkään välitä. Eikö ole yhtään hirvenlihaa?

 

 

Huomenna heitetään taas verkko veteen. Monta silakkaruokaa anopin vuoden 1941 keittokirjasta on vielä kokeilematta.

Lisäbonus: millään kalliilla purkilla ei saa niin pehmeitä käsiä, kuin silakan käsittelyssä rasvaantuneita kännyjä.

 

 

     

Mutta lapset. Onko kesä nyt ohi? Tänäpäiväisen tiesepelin levityksen jälkeen veljekset nostivat Fransiljan ylös vedestä.