Lapsuuden kesinä Susirinteellä uimme siskojen ja naapurin poikien kanssa varmaan puolet päivästä. Ehkä ei silloin kun ukkosti, mutta pieni sadekaan ei haitannut. Isä ja äiti huutelivat välillä meitä ylös merestä, mutta huulet sinisinä ja nahka kananlihalla vastasimme, että ei meillä ole lainkaan kylmä. No, kuumalle kalliolle kiipesimme välillä makaamaan, joten ehkä joskus vilutti.

 

 

 

Nykyään en ymmärrä, miksi pitäisi pulahtaa kylmään veteen, jos kerran on mukavan lämmin. Varjoon siirtyminenkin riittää. Lapsenlapsista on aina oikein tapaus, kun Mummu kastelee talviturkin.

 

 

Se tapahtuu tuossa heinäkuun lopulla, kun niitämme rannassa kaislaa.

 

Mutta vanhimmalle sisarelleni tuo into jäi päälle. Hän ui meressä ympäri vuoden, kesäisin edelleen Susirinteellä ja talvella merenrantalähiömme avannossa. Minusta se on aivan hirvittävää, mutta myönnän, että talvipipon kohotuksen arvoinen suoritus. Kerran olen pulahtanut talvella Kivinotkon rantaan tehtyyn avantoon ja se riitti.

 

 

Susirinteen laiturilla ei nykyään ole tikkaita, joten siskon mereen laskeutumis- ja nousupaikka on ruoppauksessa muodostuneen riutan uloin kärki. Merestä täytyy nousta piisamin kaivamalle kaislikkomaalle ja siinähän likaantuvat märät jalat. Jotain täytyy siis olla mihin astua. Ja se jotain on minun vanha vihreä farkkutakkini (hihat pois leikattuna), jonka ompelin itselleni vuonna 1974. Ihan hyvä, sehän on tavaroiden uusiokäyttöä ja nykyään ekologisesti suotavaa.

 

MUTTA! Tätä ”jalkapyyhettä” on tietysti käytännöllistä pitää käden ulottuvilla eli rantasaunan verannan naulakossa.

   

 

Voin ihan kuulla miten Qi voihkaisee tullen mennen, kun se törmää tuohon repaleiseen trasuun ja alkaa kieppua verannalla hurjasti. Kun käyn Susirinteellä, takkiparkaa ei tietenkään naulakossa näy, mutta tiedän sen ilmestyvän siihen heti, kun autoni takavalot vilkahtavat mutkan taa.

 

Takinjäännöksen suosio perustuu kuulemma siihen, että farkkukankaaseen ei tartu maaroskat, kuten esim. froteepyyhkeeseen tarttuisi. Se on totta, selitys hyväksytään.

 

Siskon syntymäpäivä lähestyi ja hehkulamppu syttyi ajatuskuplassani. Soitto nuorimmaiselleni ja totta, hänellä oli käytöstä pois siirretyt farkut kaapin pohjalla. Ikää tyttärellä on sen verran, ettei housuissa ollut noita muodin mukaisia repeytymiä.

 

 

Siis sakset käteen, saumat auki ja ompelukone esille. Polvipusseja niissä oli sen verran, ettei tekeleestä tullut ihan suora, mutta se tuskin haittaa. Aika tylsän näköinen ”pyyhe” siitä silti tuli.

 

Syttyi toinen hehkulamppu. Laatikosta löytyi keskimmäiseni vanha t-paita vuodelta 1989 (isän tuliainen Caymanilta), jonka hän oli lahjoittanut minulle peltohommiin. Siinä oli aiheeseen sopivat kuvat. Taas sakset suihkimaan ja sik-sakkia koneella kuvioiden ympäri. Sitten vielä renksut ja niin oli jalkapyyhe valmis.

 

 

Tätä pyyhettä ei tarvitse piilotella. Se sopii vielä verannan nykyisiin sinisiin väreihinkin.

 

 

Kaunis paperi sen ympärille ja pieni äänenavaus. Niin olin valmis paketteineni kajauttamaan sisareni rakastaman syntymäpäivälaulun:

 

Kun Jumala sanallaan sinutkin loi,

Hän tarkoitti samalla näin:

sä arvokas oot, sä osaat ja voit,

mä tuollaisna rakastan sua.

 

Hyvää syntymäpäivää sisko rakas!