Hieraisin kerran silmiäni ja kävelin kysymään hoitajilta. Sainko todella kutsun tt-kuvaan Saloon? Kyllä vain. Hiltonini ei anna varausaikoja kovinkaan tiheästi, koska päivystys vie niin suuren ajan. Ajan saa nopeammin Saloon. Niinpä sitten ajelimme kauniissa kevätsäässä kohti Salon Aluesairaalaa.

 

 

Tuttua oli koko kuvio ja hoitopojat Salossakin mukavia. Tuo tt-vempain ei jätä oravalle pienintäkään piilopaikkaa ja sen koko ja sijainti tulee viipaleen tarkkuudella tallenteelle. Pääsiäisenä sitten kuulen, miten paljon orava on pienentynyt.

 

Poika pistäytyi tässä kerran kylässä ja ihailimme Pojan paksua vaaleaa tukkaa, johon poika lausumaan ”Mummulla on pelkkä pää.” Niin se on, ei sen kummempaa Pojan mielestä.

 

 

Salon sairaala sijaitsee ylhäällä mäellä Salo-Uskelan kirkon vieressä. Mahtaa olla upeat näkymät sairaalan ikkunoista?

 

 

Mäeltä oli komea näkymä Piilaaksoon, jota hieman puut kyllä peittivät.

 

 

Matkalla oli ihana haistella kevään tuloa tien varrella, koska minulla oli pitkä sisälläolo takana. Lumet olivat jo pelloilta sulaneet. Vain varjoiset rinteet olivat edelleen lumiset.

 

 

Kotona kissat eivät tienneet meidän edes olleen poissa. Rilla ei kaloista välitä, mutta akvaarion valaisin on mukavan lämmin maata.

 

 

Aamupuuro oli jäänyt pakosta syömättä. Kata odottaa aina kärsivällisesti kunnes olen saanut puurolautasen tyhjäksi. ”Katso nyt, enhän minä edes pääse tästä mihinkään ryöstöretkelle, koska jalkani ovat niin hyvin lukitut.” Juu, sen Kata hännällään osaa. Katan vakioasento.

 

 

Odotus palkitaan.

 

 

Kevät siis tekee tuloaan tällä korkeudella ja pikkunarsissit ovat jo istutettu parvekkeelle. Sisälle ei narsisseja uskalla tuoda, sillä Rilla kuitenkin näykkisi noita myrkyllisiä kukkia. Nautitaan sitten Rilla-varmoista maljakkokukista.