Kauan olen tuntenut omakseni löytökissojen auttamisen paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen kautta. Kaikkia kissoja en pysty kotiini ottamaan, eikä aikaa noiden löytökissojen rapsutteluunkaan ole ollut, joten tuollainen säännöllinen pienoinen rahavirta on ollut minun juttuni. Uskon, että se käytetään viisaasti ja pienestä purosta se suuri joki syntyy.

 

 

Kun sitten yhdistys piti vasta saamissaan (vihdoinkin) uusissa tiloissa avoimien ovien päivän, oli mahdollisuus nähdä toimintaa lähempää. Viisisataa muutakin henkilöä oli kiinnostunut eläintensuojelutyöstä. Hyvä niin.

 

 

Kissoja yhdistyksen kautta kulkee kuusisataa vuodessa. Se on kauhistuttavan suuri määrä. Parisenkymmentä kissoista on rotukissoja, joista puolet on sirutettu ja pääsevät takaisin omaan kotiinsa.

 

 

Pienet pennut löytävät kodin melko nopeasti, mutta aikuisille kissoilla oleskelu yhdistyksen tiloissa voi kestää kauankin. Nyt tiloissa oli muutama pesue joista kahdessa oli niin pikkuisia pentuja, että emo olisi ollut vielä tarpeen. Missä oli äiti? Yleisöä tällaiset pentueet keräsivät eteensä niin runsaasti, ettei valokuvaamaan mahtunut. Olipa mukana ihmisiä, jotka olisivat halunneet kissan heti mukaansa, mutta heitä pyydettiin palaamaan asiaan seuraavana päivänä.

 

 

Osa aikuistuneista kissoista on jo niin villiintyneitä, ettei sijoittaminen koteihin ole enää mahdollista. Mutta osa on selvästi ollut kotikissoja. Eikä niitä kukaan kaipaa! Se on asia, jota ei pysty ajattelemaan pidempään.

 

 

Kissojen tilat olivat siistit ja asianmukaiset. Häkissä oli kissoja yhdestä kahteen sosiaalisuuden mukaan. Suurempia kissapopulaatioita ei ainakaan tällä kerralla ollut.

 

 

Häkin lattialla oli pieni matto lisäämässä kodinomaisuuden tuntua. Leluja olisi häkeissä saanut olla mielestäni enemmän. Siis sellaisia lahjoituslistalle. Häkissä oli kissaovi ulos ja kissakohtainen ulkotarha oli melko iso asukkaan kirmailla.

 

 

Jokaisessa tarhassa oli aurinkotuoli, jossa kissa voi lekotella lämpimänä päivänä. Kissat olivat tyypillisiä maatiaiskissoja, joten uskon, että ulkotarhoja käytetään ympäri vuoden, myös talvella.

 

 

Koirilla oli oma osastonsa ja niitäkin yhdistyksellä oli huostassaan. Kaikki näkemäni koirat olivat mielestäni rotukoiria, joista on maksettu melkoinen summa rahaa.

 

 

Kissojen hylkäämisen syyksi voi ajatella, että nuo ihanat mustavalkoiset pentukerät ovat olleet ilmaisia ja näin ollen arvottomia niiden kasvettua ja muututtua ehkä hankalaksikin. Minullakin on yksi hankala kissa kotona. Pikkuinen Rilla reagoi pissimällä sopimattomaan paikkaan, jos se tuntee syystä tai toisesta olevansa stressaantunut. Nytkin, oltuamme vuorokauden poissa kotoa (kissavahti kävi kyllä tuona aikana ruokkimassa ja leikittämässä kissoja), pissipaikka ei ollut vati, vaan tällä kerralla vessan matto (meni uusiksi). Onneksi vessan matto, eikä olohuoneen nurkka tai muu joskus aiemmin valittu paikka. Silti ei tulisi mieleenkään hylätä tuota kullanmurua.

 

Hyvää työtä tekee yhdistykseni, joten iloisin mielin annan puron edelleen virrata. Entä mikä on sinun suhteesi omaan paikalliseen eläinsuojeluyhdistykseesi?