Aika karkaa käsistä. Meidän pikku Nallen konfirmaatiovuosi oli käsillä. Suurin murhe oli se, ettei Mummu jaksanut matkustaa juhliin, mutta se juttu itkettiin pois päiväjärjestyksestä jo varhain keväällä. Tosin Mummu unelmissaan haaveili yllättävänsä koko juhlajoukon ilmestyen paikalle amerikkalais-mallisessa runsaskukkaisessa tai hedelmäisessä lierihatussa ja kesän koko värikirjo rimpsumekossaan. Mutta unelmaksi se oli tarkoitettu. Mummu sai kuitenkin tikulla tuliaisiksi sadoittain kuvia tilaisuudesta.
Jos Mummu olisi nähnyt Nallen kirkossa laulavan ja soittavan, olisivatko varatut nenäliinat riittäneet? Jo pelkkä kuvakin sai silmät liikutuksesta kostumaan.
Koska juhlat pidettiin kotona, jonka pihalla parkkipaikat olivat rajalliset, oli isäntä ratkaissut ongelman omalla tavallaan.
Kun myös hiukan pienemmät menopelit kelpuutettiin pihalle mukaan, muodostui tuosta nurkasta ”yllättäen” miesten kokoontumispaikka. Kultakutria ystävineen moottorit eivät kiinnostaneet. Lasketaanko tässä sen sijaan kukan terälehdistä tykkää, ei tykkää, tykkää…?
Tarjoilu oli jälleen vertaansa vailla, ja jopa Mummullekin tuli vesi kielelle, vaikka mikään ei nykyään tahdo maistua.
Emäntä oli luonut oivan rippijuhlien perinteen: grillauksesta huolehtii aina rippilapsen kummisetä. Sehän on suorastaan kunniatehtävä
Isosisko oli leiponut kahdeksan valkosuklaakakkua juhlia varten. Siitä sai Mummukin tuliaisiksi pienen maistiaisen. Suussa sulavaa, kuten suklaan kuuluukin.
Kuvista pääsi kuitenkin hiukan mukaan juhlatunnelmaan, näki lukuisten vieraiden sydämelliset onnittelut, isosten laulukäynnit, aisti grillin tuoksun, iloiset nauravat ilmeet ja ruusujen paljouden.
Joka tapauksessa, ennemmin tai myöhemmin me juhlimme Nallen kanssa kahden tuota suurta päivää.
Kommentit