Jokin on kuitenkin peruuttamattomasti toisin. Tämän paikan sydän ja luoja – rakas puoliso, äiti, mummu, emäntä, tämän blogin kirjoittaja – on poissa.
Muutamia päiviä edellisen blogipäivityksen jälkeen äiti meni yllättäen huonoon kuntoon. Tehtiin raskas päätös saattohoitoon siirtämisestä. Karinakodissa äiti ehti olla noin kaksi viikkoa. Viimeisen viikon me läheiset olimme yötä päivää hänen luonaan. Kun sanoja ei enää ollut, oli jäljellä hellä hoiva ja läheisyys.
Kivinotko - tämä aikanaan metsän keskelle raivattu kesäparatiisi - on täynnä äidin muistoa. Jokaisessa kukassa, kivessä ja ruohonkorressa on äidin kädenjälki. Tämä paikka ei ole enää koskaan entisensä, kun äiti ei ole täällä kanssamme. Toisaalta Kivinotko on myös äidin aikana ollut jatkuvassa muutoksessa – joku kukkapenkki on saanut ruohottua, kun toisaalle on tehty jotain muuta. Elämä Kivinotkossa jatkuu, ja me jatkamme tätä luomistyötä samalla ilolla, innolla ja uteliaisuudella, jota äiti tunsi itseään toteuttaessaan. Tuntuu hyvältä huomata, miten äidiltä periytyneet geenit vaikuttavat meissä! Äiti elää myös arvoissamme ja ajatuksissamme. Haluamme vaalia sitä perintöä, jonka olemme äidiltä saaneet.
Äiti siunattiin lauantaina Ylösnousemuskappelissa. Tilaisuus oli kaunis ja äidinnäköinen - täynnä upeaa musiikkia, tuoksuvia kukkia, sukulaisia, ystäviä, halauksia, hymyjä ja kyyneleitä.
On ihmeellistä, että surun keskellä emme ole tunteneet lohduttomuutta. Olemme saaneet kokea, että meitä kannattelevat ne samat ikiaikaiset käsivarret, jotka kantoivat äitiä hänen elämänsä jokaisena päivänä, aivan perille asti - iankaikkiseen elämään.
Lämmin kiitos kaikille lukijoille,
Esikoinen, Keskimmäinen ja Kuopus
Kommentit