Yöllä yhden jälkeen piippasi tekstiviesti: ”ponnistellaan…”. Vaatteet nopeasti ylle. Kiiruhdimme hitaasti tapahtumapaikalle, sillä kadut olivat kuin liukkaan-ajon koerata. Saimme silti odotella pesäkopan reunalla pitkään, ennen kuin alkoi tapahtua.

 

 

Latte tuijotti sohvalla koppaa silmät ymmyrkäisinä. Mitä ihmettä tuolla on meneillään?

 

Aida läähätti ja ponnisteli. Voi raukkaa, ajatteli kolmen lapsen äiti empaattisena. Lopulta näkyi pikkuinen pää. Riistanvärinen pentu putkahti maailmaan. Miten pieni se olikaan!

 

 

Aida nuoli sitä tarmokkaasti ja pentu alkoi kavuta heti nisille. Nostimme sen punnitusta varten vaa’alle ja voi mikä voimakas parku siitä lähtikään. Ääiitii! Mamma hermostui ja palautimme pennun nopeasti emon lämpöön.

 

Pitkä odotus ja Aida alkoi jälleen läähättää ja ponnistella. Yhtäkkiä toisesta pennusta oli ulkona kaikki, paitsi pää. Hei, miten kauan päätä uskaltaa odotella? Ponnista Aida ponnista! Pienet jalat heiluivat ja pentu yritti itsekin vauhdittaa syntymäänsä. Huh, tulihan se sieltä.

 

 

Tämä punainen pentu kapusi kesken puhdistuksen nisille. Aida antoi sen imeä ja huilasi hetken uupuneena silmät ummessa.

 

 

Useampia ei ollut odotettavissa ja me ensikertalaiset ”pennunpäästäjät” istuimme hiljaa ja katselimme hartaina tuota ihanaa näkyä. Arvuuttelimme kokemattomina sukupuolia. Olisivatko poikia? Hienosti suoriuduit Aida. Valvotimme myös kasvattajaa tekstiviesteillä tapahtumien kulusta.

 

Ei tahtonut uni tulla silmiin syntymän ihmeen jälkeen. Kuuntelin pienintäkin rapsahdusta kopassa. Piti nousta kurkkaamaan sinne välillä. Kaikki näyttää olevan hyvin. Äiti ja lapset nukkuvat.

 

 

Aamulla noustuamme raotimme heti kopan peitettä. Siellä nukkuivat somasti yhdessä nuo pikkuiset Silkkihienot.

.