Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt. Sillä syksy on maahisten vilkkainta liikkumisaikaa. Kun on hieman pilvinen päivä, pistä saappaat jalkaan, kamera olalle ja lähde maahisia kuvaamaan. On liikuttava hiljaa, meteliä ei saa pitää, muuten ne piiloutuvat, ennen kuin ehdit kameraa laukaista.

 

 

   

Maahinen voi naamioitua miksi tahansa. Kulje silmät auki. Kun sen näet, on hiivittävä hiljaa sopivalle etäisyydelle ja räpsäytettävä kuva. Tärkeä sääntö maahisten kuvauksessa on, ettei oksaakaan saa taittaa eikä maahiseen saa edes sormen päällä koskea.

 

 

  

Ei aikaakaan, niin edessäni oli ensimmäinen maahinen, hirvihinen, sarvineen, partoineen. Otin kuusen takaa siitä kuvan. Se ei liikahtanutkaan.

 

 

Huomasin sen tarkkailevan lähistöllä olevaa valkoista hevosta. Siksi se ei ollut kiinnostunut lainkaan minusta.

 

 

Astelin eteenpäin, onneksi hiljaa, sillä siinä se uinaili, pehmonalle. Varoin herättämästä sitä. Enhän voinut tietää oliko se ystävällinen vai oliko sillä mahdollisesti poikasia puolustettavanaan.

 

 

Hetken kuluttua minusta alkoi tuntua siltä, että minua tarkkailtiin. Katselin ympärilleni ja havaitsin sen: tähystäjän puun takana. En ollut huomaavinani sitä, vaan jatkoin hiljaista kulkuani. Toivottavasti se ei varoita muita maahisia piiloutumaan.

 

 

Hiipimisestä huolimatta säikäytin kumminkin yhden kotkaksi naamioituneen maahisen ja äänekkäästi räpytellen se nousi lentoon.

 

 

Sen kadottua näköpiiristä kuulin vihellystä sivultani. Tunnistin kappaleen Toreadorin aariaksi oopperasta Carmen ja hienosti tuo maahinen sen viheltelikin huulet supussa.

 

 

Hetkinen, kuulin myös muuta, uhkaavia ääniä, aivan kuten kissa murisee varoittaessaan reviirilleen tunkeutunutta vierasta kissaa. Kävelin ääntä kohden kalliolle. Reviiritaistelu siellä oli selvästi alkamassa. Kyräiltiin kasvokkain. Peruutin nopeasti pois, ennen kuin hyökkäys käynnistyisi, etten jäisi jalkoihin.

 

 

Sivustalla vuorenpeikko poltteli rauhassa paksua sikariaan, eikä sitä hetkauttanut reviiritappelut.

 

 

Entä tuolla? Kalliolla seisoi lohikäärme. Ei se syössyt tulta, eikä sillä hetkellä jyrsinyt prinsessoja. Koska en ollut varma, näytänkö hämärässä erehdyksessä prinsessalta, siirryin takaisin tiheämpään metsikköön.

 

 

 

Hapannaama, jonka pimennossa kohtasin, ei olisi halunnut tulla kuvatuksi. Ei paljoa naurata.

   

 

 

Sen kaveri sen sijaan asettautui kamerani eteen mielellään kuvattavaksi. Mutta kun salamavalo räpsähti, leimahdus oli liian kirkas sen hämäryyteen tottuneille silmille. Sen oli pakko siristää silmät umpeen.

 

 

Ei mutta valehtelevatko silmäni, onko tuo oikea joulutonttu? Laukaisin kamerani, mutta voi ei, salamavalo ei välähtänyt. Korjasin asetukset nopeasti ja silloin sainkin siitä kuvan,

 

 

mutta tonttu oli ehtinyt maahisten tapaan muuntautua nopeasi kakaduksi.

 

 

Näin se uskoi sulautuvansa toisten papukaijojen joukkoon.

 

Aurinko pilkisti hieman pilvien lomasta ja tiesin, että silloin maahiset pysyttäytyvät piilossa. Oli palattava kotiin.

 

Kotimatkalla kluuvista mereen virtaavan ojan keskellä luulin näkeväni vielä yhden maahisen. Vai oliko se sittenkin maahisen?