Tein keväällä itselleni selväksi, että blogistani ei uuden tilanteen edessäkään tule mörkö-blogia, vaan se on edelleen Kivikunta-Kasvikunta-Eläinkunta alkuperäisen sapluunan mukainen vuodatus. Tiedän kuitenkin, että sukulaiset ja ystävät yrittävät voinnistani raapia jotain pientä rivien välistä, joten sinne rivien väliin olen tietoa pikkuisen ripotellut. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, kun sain noita hyviä väliaikauutisia mitä voin jakaa.

 

 

Kun Äijä kuuli mörön huikean koon huhtikuussa, hän huudahti hämmästyneenä: Mutta sehän on paljon suurempi kuin orava! Minä kaupunkilaistyttönä en mörköä ensimmäisenä oravaan olisi mennyt vertailemaan, mutta maalaispoika ottaa lähtökohdan omasta tutusta kokemusmaailmastaan. Kuuluihan pojan tehtäviin pikkuisena kääntää Isän ampumat oravannahat ympäri ja puhaltaa ne täyteen ilmaa. Joten koko on hanskassa. Ja käsissä oli arvokasta valuuttaa.

 

 

Niin muuttui perheessä mörkö oravaksi. Oravan kokoa olemme jännittyneenä seuranneet ja jo seuraavassa kuvassa helpotukseksemme ilmeni, että orava oli alkanut kutistua reipasta vauhtia. Nyt, viiden hoitokerran jälkeen orava kuvattiin taas ja vastaus oli: se on enää pikkuisen metsähiiren kokoinen, tuollainen, joita kissat kantavat iloksemme Kivinotkon kuistille. Eikö sellaista vastaan ole jo helppo taistella?

 

 

Kohta se on pikkuinen kuin leppäkerttu

 

 

tai iloisen keltainen hämyri, joka on hypännyt punapellavan lehdelle.

 

 

Jos joku luulee, että sairaus on minua jalostanut, voin paljastaa, että olen entistä ärtsympi ja suunnattoman vihainen. Olen vihainen sairaudelle ja ennen kaikkea sille, että se vei minulta, fyysisesti vahvalta mummulta voimat, niin käsistä kuin jaloista. Ja siitä vihaisuudesta saa todennäköisesti osansa lähipiirinikin, valitettavasti. Murrrr!

Koska se jalostuminen alkaa?