Tuskin oli edellisen matkan kesävaatteet pesty ja silitetty, kun istuimme jälleen aamuyöstä lentokentällä matkaliput kädessämme ja vaatteet matkalaukussa. Takana oli viikon flunssa ja matkustusinto oli nollassa.

Haluttomuudestamme huolimatta kone nousi ilmaan, me koneessa ja määränpää oli viikon kielikurssi Työväenopiston espanjankielen opettajan johdolla Gadizissa. Lensimme Helsingistä Malagaan ja sieltä matkasimme bussilla Gadiziin.

Etukäteen olimme saaneet tiedon, että majoittautuisimme perheeseen, jossa meillä olisi itsenäinen huoneisto, jonka olohuone olisi yhteydessä isäntäperheeseemme. Kuulosti aivan liian hyvältä ollakseen totta. Gadizissa selvisi, että se OLI liian hyvää eikä ollut totta. Meitä oli vastassa nuori isäntäpari, eikä meille tarjottu itsenäistä huonetta. Perhe otti meidät sydämellisesti vastaan ja asianmukaisten poskisuudelmien jälkeen isäntä tarjoutui vetämään matkalaukkuni koko vartin matkan ajan pitkin Gadizin viehättäviä kivettyjä pikkukatuja, klonk, klonk, klonk, klonk. Asunto oli vanhan kaupungin kauniissa kerrostalossa.

Matkalaukku painoi melkoisesti, kun isäntämme kantoi laukun nelikerroksisen talon upeita mutta tosi kapeita marmoriportaita ylös kattoterassihuoneistoon viidenteen kerrokseen. Minulla oli pikku käsimatkatavaroineni aikaa laskea portaat. Kahdeksankymmentä porrasta. Isäntä huohotti ylhäällä. Itsepähän olivat valinneet asuntonsa. 

Asunto oli viihtyisä ja meidät ohjattiin huoneeseemme.   Hyvä, siis missä on huoneemme?

Se on tässä, pikkuruinen välikkö olohuoneen ja heidän makuuhuoneensa välissä. Kesti hetken, ennenkuin ymmärsimme. Kas tässä on vaatekaappi.  Neljä erilaista lasten vaatepuuta odotti kaapissa. Ei mitään hyllyjä. Hmm! Mitkä matkalaukkumme vaatteista ansaitsevat nuo neljä lyhyttä pehmovaatepuuta? Olin ostanut turhaan tuliaisiksi kalliit Marimekon patakinnas-lautasliinasetin. Mikä mahtava Suomen tuliainen olisikaan ollut kaksikymmentä tarpeetonta vaatepuuta kotimme komerosta. Huoneessa oli metrin korkeudella sänky ja sen alta vedettävä alasänky. Muuta tilaa huoneessa ei sitten ollutkaan. Loput vaatteistamme jäivät matkalaukkuun.

Kun sängyt oli avattu, jäi pystyyn nostetuille matkalaukuille juuri ja juuri sopiva syvennys läpikulkukäytävällä. Sänkyyn pääsi kipuamalla päädystä ylös. Meiltä kysyttiin kohteliaasti mitä haluaisimme. Kylmää vettä por favor? Perhe oli varmasti iloinen suomalaisten vaatimattomista toiveista ja muuta ei meille sitten tarjottukaan.

Olimme niin väsyneitä matkasta, että viimeinen ajatus ennen nukahtamista oli: mikä ihme sai minut ilmoittautumaan matkalle? Milloin lähtee seuraava kone takaisin Suomeen? Emme kuulleet, kun perhe hiipi sänkyjemme päädystä omaan makuuhuoneeseensa, emmekä myöskään kun he nousivat aamulla jälleen sänkyjemme päädystä hiipien laittamaan aamiaista.

 

Aamu valkeni aurinkoisena ja espanjalaisen aamupalan jälkeen (maitokahvia, tuoremehua ja paahtoleivän palanen) kävelimme reippaasti koululle. http://www.k2internacional.com/

Vastaanotto koulussa oli lämmin ja jouduimme välittömästi kielitaitokokeeseen. Se meni ilmeisesti hienosti, koska pääsimme heti kirjaimellisesti huipulle, ryhmään, jonka luokkahuone oli pikkuruinen selli kattoterassilla, johon juuri ja juuri yhdeksän hengen tasoryhmämme opettajineen mahtui.

            

Opettajamme oli Carlos, iloinen 36-vuotias gaditano. Ryhmämme oli kansainvälinen, suomalaisia, italialainen, sveitsiläinen , hollantilainen ja irlantilainen. Aloitimme esittelyn jälkeen välittömästi kiivaan futuurin opiskelun.

Välillä pidimme tauon alhaalla puistikossa teetä ja kahvia juoden.

Tuntien jälkeen perhe tarjoili lounaan. Iltapäivällä koulun järjestämään ohjelmaan kuului kaupungin nähtävyyksien esittely. Upeaa. Pettymyksemme majoitukseen näkyi ilmeisesti kasvoiltani (rupukuntoisuuteni lisäksi) ja meille tarjottiin asunnon vaihtoa. Jottemme joutuisi ojasta allikkoon, halusimme ensin nähdä uuden majoitusvaihtoehdon.

  

Uusi asuntomme viehätti heti ala-aulasta lähtien ja siellä oli KISSA, Lilu. Se ratkaisi.

Häntä koipien välissä haimme tavaramme edellisestä asunnosta. Carlos auttoi matkalaukun kantamisessa nuo kahdeksankymmentä porrasta alas. Kumman huoneen haluamme, vaihtoehtoja oli kaksi. Mitä luxusta!

Iltapalan nautimme lähiravintolassa Plaza de las Floresilla. Lautasilla oli friteerattuja chipironeja, puntilloja, acedioja, cambasia ja muita meren eläviä sekä patatas con ali-olia ja ensalada rusoa. Gadiz on meren herkkuja rakastavien paratiisi.

 

Matka koululle uudesta asunnosta oli yhtä pitkä kuin edellisestäkin eli noin 15 minuuttia. Päivä oli jälleen aurinkoinen, mutta pitkähihainen vaate oli tarpeen. Kesken tunnin sain kutiavan yskänkohtauksen, kuten edellisenäkin päivänä. Koulurakennuksen alakerran baarista ostamani vesipullonkaan huikat (suomalaista Salpausselän lähdevettä!) eivät auttaneet, joten siirryin terassille yskimään.

Kun palasin silmät vettä vuotaen luokkakopperoon, haki Carlos yllätyksekseni minulle kahvilasta kupillisen kuumaa minttuteetä. Mikä mahtava palvelu! Pystyin jatkamaan opiskelua. Opettelimme espanjalaista ruokakulttuuria ja sanastoa.

  

Päivän viimeinen tunti tarjosi iloisen yllätyksen: siirryimme koko luokka paikalliseen kauppahalliin. Kojuissa oli toinen toistaan ihmeellisempiä meren herkkuja. Olisipa meillä oma keittiö.

Koska perheellämme oli päivällä aikuisen tyttären syntymäpäiväjuhla, söimme lounaan lähibaarissa. Salaattia, tonnikalaa, olutta sekä kahvit ja brandyt, alle kymmenellä eurolla.

Illalla tutustuimme vielä ryhmämme kanssa paikalliseen museoon ja kirkkoihin. Illallisen nautimme viehättävän perheemme kanssa.

 

Keskiviikon aloitimme läksyjen tarkistuksella ja teimme myynti-ilmoituksia. Minä myin kissanpentuja, mutta ilmeisesti hinta oli liian korkea, koska kukaan luokastamme ei niitä ostanut.

Kolulun iltaohjelmana oli elokuva Salvador, joka kertoi Francon ajasta. Huh, aika rankka, meni yöunet.

Osa ryhmästämme lähti jälleen illalla syömään äyriäisravintolaan ja me heidän mukanaan. Meren herkut olivat jälleen maistuvia ja jälkiruoaksi halusimme kahvit ja konjakit. Silloin seurasi yllätys. Suomalaisia varjellaan humaltumisesta ja niinpä Suomessa alkoholitarjoilulla on aikarajansa. Espanjassa suojellaan ilmeisesti kansalaisten yöunta joten kahdeksan jälkeen ei tarjoilla enää kahvia! Piti tyytyä konjakkiin ilman kahvia

Seuraavana päivänä koulu antoi meille vapaa illan (tai me heille), joten olimme sopineet perheissä, että lounastamme ystäviemme kanssa ja tulemme vasta illalliselle.

Matkasimme koko suomalaisryhmä bussilla playalle ja lounastimme rantaravintolassa yhdessä. Ruoka oli melko tavanomaista.

Alkuruoaksi otin paikallisen keiton, joka oli liemessä keitettyä riisiä ja serranon kinkkua. No, ihan maistuvaa. Possunfile Roqueford kastikkeessa olisi voinut olla suomalaistakin.

Jatkoimme iltapäivää shoppailemalla Gadizin lumoavissa pikkuliikkeissä. Löysin loistavan matkamuiston itselleni: WC-raikastimen! Suihke on naamioitu kiven näköisen kuoren sisään ja sopii täydellisesti mökki-picassoomme luonnonkivillä höystettynä. Kyllä kannatti tulla Gadiziin.

Gaditanot itse seurustelivat iltapäivällä keskenään baareissa syöden churroseja, joten niitä piti meidänkin pysähtyä nauttimaan. Ihania suklaan kera, mutta kokonaista mukillista paksua sulatettua suklaata en saanut kulutettua. Paikalliset näköjään lusikoivat churrossien loputtua suklaan suuhunsa, mutta ei minulle makeaa mahan täydeltä, kiitos.

Kotiin palasimme ohi ravintolan, jonka seinällä oli lappu: HAY CARACOLES. Luulin, että se on karaoke-ravintola ja ajattelin, että täältäkin löytyy ihmisiä, jotka haluavat munata itsensä julkisesti. Hetken lappua tarkasteltuani totesin kuitenkin, että Espanjan kielen sanavarastoni taitaa kaivata vielä jonkin verran kohentamista....

   

Koulun kaunista portaikkoa

Yllättävän nopeasti koitti viimeinen koulupäivä ja viimeiset rutistukset perfektistä. Kurssi oli ryömitty läpi ja Carlos jakoi todistukset. Se sisälsi myös sanallisen arvioinnin edistymisestämme. Todistuksessani luki mm. "Kiitos mieltymyksestäsi Espanjan kulttuuriin ja kieleen". Uskon ansainneeni tuon lauseen siitä syystä, että kysyin kerran tunnilla Carlokselta miten lausutaan Espanjassa lempijuomani nimi Freixenet .

Valuimme tuntien loputtua haikeana perheeseemme lounaalle. Kysyin tietäväisenä señoralta onko lautasellani oleva annos paellaa. Ei ollut, oli kuulemma riisiä ja possua. Ei siis possupaellaa. Ehkä tuo ero selviää minulle vielä joskus.   

                                       

Opettajat eivät antaneet kuitenkaan ihan helpolla periksi, vaan meidät kutsuttiin vielä iltapäivällä istumaan, rupattelemaan ja juomaan Tinto de veranoa Plaza de Minalle. Melkein luulen, että sí  (ja pään nyökkäys) ja no (pään pudistus) osuivat jo aika hyvin kohdalleen. Ja sitten, herttaisten poskisuudelmien jälkeen erosimme opettajista ja meidät toivotettiin tervetulleiksi toistekin kielikouluun. 

Illalla osa meistä oppilaista osallistui flamenco-iltaan La Perla de Gadizissa. Olen istunut monessa flamencon turistinäytöksessä eikä intoni esitystä kohtaan ollut suuri. Mutta tämäpä ei ollut suunnattu turisteille vaan heille paikallisille.

 

Esiintynyt poppoo oli ilmeisesti sikäläinen kuuluisuus, koska sali oli täynnä. Ei mitään kirjavia pukuja, vaan lavalle astui seitsemän hengen porukka ja alkoi laulaa ja läpsyttää käsiään. Yhtäkkiä yksi heistä sai varmaan jonkinlaisen valaistuksen, koska hyppäsi tanssimaan. Tuntui siltä, että kyseessä ei ollut mikään valmis tanssiesitys, vaan mies tanssi, koska häntä tanssitutti. Tuon spontaanisuuden aisti.

Ennen esitystä ja sen lomassa haimme baarista kannullisen olutta sekä lautaset, joiden sisältö oli boquerones ja tortillas de camarones. Kotimatkalla kuvittelimme vielä olevamme gaditaanoja ja poikkesimme pikkuiseen lähibaariin pystybrandeille. Emme tainneet mennä täydestä, koska kukaan ei tullut kysymään: Buenas noches, que tal? Mutta sellaista Serranon perheen tunnelmaa se oli.

 

Lauantaipäivä oli täysin vapaata ja suomalaisryhmämme hyppäsi puolelta päivin Jereziin menevään junaan ja Feria-juhlaan.

 

Saapuessamme aluelle se oli vielä melko tyhjä, mitään ei tapahtunut ja koska olimme sherryn syntysijoilla, istahdimme baariin ja tilasimme kannullisen rebujitoa (sherryä ja Spriteä). Tapaslistaa sormeillessamme tuli myös nälkä ja pöytään tilattiin lautasellinen meren herkkuja.

  

Siinä istuessamme paikalle alkoi kerääntyä juhlapukuisia naisia ja lapsia. Muut miehet eivät olleet pukeutuneet perinteisiin asuihin, paitsi ratsumiehet ja rattaita ohjastavat kuskit. Mutta jo jotkut lastenvaunuissa kellottelevat pikkuiset oli puettu upeisiin koreisiin röyhelöasuihin. Mikä pukujen väriloisto. Kypsässä iässä olevilla espanjattarilla on usein "perinteinen ruumiinrakenne", mutta miten upeita he olivatkaan vartalon myötäisissä asuissaan korkeine korkoineen!

 

Paikalle saapui myös ratsastajia ja hevosvaljakoita. Kohta koko alue kuhisi elämää.

 

"En osaa päättää, haluanko espanjalaisen viinitilallisen vai hevosmiehen" huokaisi joukkomme sinkku. Tulimme siihen tulokseen, että hevosia harrastava viinitilallinen olisi ehdottomasti paras kauppa.

 

Juhlista palasimme jälleen junalla Gadiziin ja asemalta menimme kiireesti taksilla El Corte Inglesiin, Espanjan maineikkaampaan tavarataloon. Aika alkoi olla vähissä. Mukaan Suomeen tarttuivat kalliit sandaalit ja kassillinen juustoja sekä runsaasti navaja-, sardiini- ja chipironesäilykkeitä. Litra hyvää oliiviöljyä heitettiin ostoskoriin viimeiseksi. Nyt oli jo aika rientää illalliselle. Señor oli valmistanut marmitakon, joka on jonkinlainen kalakeiton ja -muhennoksen maukas välimuoto.

Vielä viimeiset keskusteluharjoitukset señoran kanssa kuningas Juan Carlosin ohitusleikkauksesta ja sitten huoneeseen keräämään tavarat matkalaukkuun. Huomenna olisi aikainen lähtö kotisuomeen. Hämmästyksekseni totesin, että pari lisäpäivää Gadizissa olisi tuntunut hyvältä. Kiitos matkasta sen järjestäjälle ja mukaville matkakumppaneille.

Adios Gadiz, hasta luego!