Viikonloppu oli tulossa. Menin toivomusaltaalle ja poistin märät suojukset sen ympäriltä.   Miten hieno se olikaan! Vesi jäi mukavasti sen syvennykseen. Riensin kaivelemaan lipaston laatikon pohjaa. Muistin, miten lapsena puristin pikkuisessa kätösessäni saamaani kymmenpennistä ja kipitin alakerran A.A.Laineen kauppaan ja kysyin toivorikkaana kaupan-tädiltä: Mitä kymmenellä pennillä saa?

 

Nyt ei käteni ollut enää pikkuruinen, vaan iso, maatöiden karhentama ja kynnenalustat mullan tummentamia, mutta se rutisti jälleen kymmenpennistä ja olin taas yhtä toiveikas, kun pudotin sen toivomusaltaaseen. Mitä kymmenellä pennillä saa? Toivoisinko sadetta vai aurinkoa? Vai hyvää satoa? Miten iso toivomus  kymmenellä pennillä toteutuu? Plumps! Sinne se solahti. Katsotaan kuinka käy.

No niin, kaivon ympäristö kaipaa kohennusta. Nostin lapion kottikärryihin ja hain kuormallisen sepeliä. Muuten loppukesän pimentyvässä illassa voi kompuroida kuoppaisella kaivotiellä.

 

  

Muutama kuorma teki ihmeitä. Polusta tuli tasainen ihan Äijän ”kalakioskille” asti.

 

  

Nyt hiukan purkkivihreää, kunnes saan altaan ympärille istutuksia. Hienoa! Onhan se vielä vähän tällätyn näköinen täällä metsän keskellä, mutta luonto maisemoi sen muutamassa viikossa.

  

 

Äijä kuului rapistelevan jo marjapensaassa ämpäreineen.

  

      

Oksat notkuvat marjojen painosta. Pölytys on näköjään onnistunut täydellisesti keväällä.

  

  

Maija porisemaan ja ensimmäinen ämpärillinen marjoja sinne.

  

  

Pieni hamsteri minussa hyrisi, kun kannoin valmiit pullot alamökin jääkaappiin jäähtymään. Kellari on vielä liian lämmin. Ja sitten seuraava Maijallinen.

 

Siinä keitellessäni nuorimmaiseni tuli Latten ja Aidan kanssa viikonloppua viettämään. Allas sai ansaitsemansa kehut ja sinne pulahti muutama sentin kolikko.

    

  

Ilmekään ei paljastanut mitä nuori neito toivoi, vaikka kuinka yritin vahtia.

 

Rilla sai taas ohjelmaa seuratessaan Aidan touhuja. Se käväisi jopa aidauksen katolla uhoamassa.

  

   

Aidalla oli ”se aika” ja se hieroi poskityynyillään kaikkea aidauksessaan niin, että pelkäsin sen viiksien katkeavan. Miaauu, missä viipyvät kaikki seutukunnan komeat kollit?

 

Yöllä jylisi jossain kauempana, ja pieni sateenreuna ulottui meillekin. Niin pitikin. Aamu valkeni kuitenkin aurinkoisena ja tarmokkaina tallustelimme kasvimaalle. Jotain oli jo alkanut maassa tapahtua. Kävimme porkkanamaan kimppuun ja harvennusporkkanat lentelivät koriin.

   

  

Porkkanat seisoivat sotilaallisessa rivistössä  kotvasen uurastuksen jälkeen.

  

   

Ja mitä ihmettä? Myös raitajuuret olivat pullistuneet salaa harson alla. Voi pikkuiset, mistä ihmeestä olette saaneet vettä kasvaaksenne? Pavutkin sinnittelivät jauhosavikoiden puserruksessa ja juurekset saivat korissa pavuista seuraa. Taitaa tulla sittenkin satoa lautaselle asti.

   

 

Sääksipariskunta pisti poikaset päiväunille ja nyt ne viettivät kahden keskistä laatuaikaa pellon yllä.

 

 

Vielä pari vartta Arielia ja sitten herkullinen vihanneskeitto kattilaan hellalle.

 

Tytär ehdotti iltaohjelmaksi Haraisten kodin kesäjuhlia. Mikä ettei, emme olleet siellä koskaan ennen käyneetkään.

 

 

Pihaan ajaessamme siellä oli jo puolisensataa autoa ja vastassa oli Viiru, joka ei suostunut kylläkään poseeraamaan meille.

 

   

Mutta komea kissa se oli, toisin kuin meidän pikkuiset tirppanat.

 

Kahvit leipineen ja leivonnaisineen odottivat vieraita vanhassa talossa ja mahat makeaa täynnä juhlavieraat valuivat vähitellen navetan ylisille.

 

 

Kaukaisimmat vieraat olivat Keniasta ja Amerikasta. Hassua, kahvitellessa kävi ilmi, että Pekka, tuo maamme kunniakonsuli rapakon takaa oli Äijän armeijakaveri! Niin pieni on maailma. Kuuntelimme korvat höröllä kaukaisten vieraiden tarinoita elämästään ja uskostaan. Ilta sujui rattoisasti laulaen. Ja taas nuo tanssivat naiset huiveineen! Pysyin edelleen penkissäni (kun ei tullut tuo oma huivi mukaan). Toimeliaan päivän kruunasi kotisauna.

  

 

Aamulla Äijä vei verkot kaislikon reunaan. Mietiskelin, suoko Ahti antejaan näin kauniina päivänä, vai täytyykö ennen lounasta sukeltaa pakastimeen. Tytär naureskeli, että älkää suotta murehtiko, katsokaa taivaan lintuja…

 

Ahti ei ollut kovinkaan antelias, mutta Matti oli. Velipoika tuli verkoilta puolelta päivin ja esitteli Nuottaluomasta saamaansa Pietarin kalansaalista. Siitä riittäisi meillekin yllin kyllin. 

 

 

Ahvenia, kuhia ja pari taimentakin oli uinut hänen verkkoonsa. Ei muuta kuin ”kalakioskiin” perkaamaan ja puita hellaan. Naisväki ryhtyi toden teolla kokkaamaan.

 

 

Ensin punajuuri-kookoskeittoa ruokahalua virittämään,

 

 

sitten suolapedillä kypsennettyjä kuhafileitä seuranaan papuihin kääritty vuohenjuustonokare, vasta maasta nostettuja perunoita ja oman maan porkkanaa

 

 

ja lopuksi herukkatorttua kahvin kera.

 

 

Iltaherkuksi Äijä savusti vielä apporat. Se oli todellista lähilähi-ruokaa. Mitä muuta sunnuntailounaalta voi odottaa?

Sunnuntaina ei ole pakko tehdä mitään, mutta meillä oli virtaa ja puhdistimme vuorenkilpien kellastuneet lehdet. Bongasimme siinä samalla mukavia ”pikku” matosia.

   

 

Minusta tämän naama näytti ihan nallelta.

 

 

Tämä taas näytti kameran takaa ihan pehmolelulta.

 

Mutta jotain horsmakiitäjiä ne kirjan mukaan olivat, eikä niitä tehnyt oikeasti mieli helliä.

  

 

Tuli taas aika vilkuttaa lähtijöille. Rillalla oli kova työ merkata omalla hajullaan joka ikinen rungon pätkä, jossa oli merkkiäkään tuosta nuoresta uhkaavasta leijonasta.

 

PS. Illalla oli taas seuraavan päivän lounaan raaka-aineet odottamassa veranalla.